Silloin kun minulla ei vielä ollut kissoja, ajattelin, että kissat ovat ihania sylissä kehrääviä ja viihtyviä lämpöpattereita. No, maine coonin kohdalla unohdin asian äkkiä, kun se ei ihan syliin mahdu. Viereen toki sekin välillä tulee. Sitten kun otin birman selitti kasvattaja minulle kirkkain silmin, että tämä viihtyy tosi hyvin sylissä. Kiitti vaan Esa. Ei viihdy. Sitä pitää kyllä rapsuttaa ja harjata (Claus rakastaa harjaamista), mutta syliin on ihan turha yrittää ottaa. Birman arvolle se ei ole sitten tippaakaan sopivaa. Franklin saapui seuraavaksi. Juu, ei syliin, kiitos. Frankliniä saa kyllä rapsutella pöydällä, mutta muuten se viihtyy vähän kauempana omissa oloissaan. Casper sitten? Ei syliin, kiitos. Cassu makaa kyllä tiiviisti vieressä ja yöt viettää jaloissani (tai jalkojeni päällä) maaten, mutta syliin ei kollia kannata luulla saavansa.
Toivo on siis pantava Harveyyn.. Eilen päätin jälleen kerran, että nyt harjoitellaan sylissä oloa. Harveyhän painautuu syliin kuin ragdoll konsanaan, kun sen nostaa ruokapöydältä, mutta annas olla, kun yrittää ottaa pari askelta johonkin suuntaan. Paniikki! Pesu? Peto-Casper lähellä? Jotain muuta kamalaa tapahtuu? No, eilen kannoin sen ruokapöydältä sohvalle kanssani ja siinä se sitten makaa tyytyväisenä sohvan nurkassa mamman vieressä. Vaihe yksi saavutettu. Siitä sitten pistin peiton kissan päälle (Casper the Peto vaani sitä selvästi toisesta nojatuolista) ja rapsuttelin lisää. Harvey makasi tyytyväisenä selällään ja kehräsi. Se on ainut kissoistani, joka rakastaa sitä, kun rapsutellaan mahasta. Siitä sitten nostin puolet kissasta syliin ja jatkoin rapsuttelemista ja vähitellen hivutin koko kissan syliin. Rapsuttelemalla sain sen sitten jäämään syliin ainakin vartiksi! Jee! Ja kun se siitä kiipesi sohvan karmille ja minä menin pitkäkseni sohvalle, hyppäsi katti vielä syliin päälleni makaamaan. Ihminen tulee onnelliseksi pienistä asioista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti